Igor Ostrovski, I viulu

Orkesterin toimistoväki saa tasaisen säännöllisesti nauttia tietyn kaksikon vierailuista. Päiväkävelyllään oleva Igor Ostrovski piipahtaa 9-vuotiaan Catella-koiransa kanssa lähes päivittäin tervehtimässä toimistolaisia muistaen aina kysyä jokaiselta päivän voinnin ja kuulumiset. Samalla Catella saa päiväannoksen rapsutuksia.

Igor syntyi muusikkoperheeseen Ukrainan Kiovassa vuonna 1951. Hänen äitinsä Olga Parhomenko oli moneen kertaan palkittu viulisti, joka toimi viuluprofessorina Kiovan konservatoriossa ja Wroclawin akatemiassa ja myöhemmin Sibelius-Akatemiassa sekä Helsingin ja Keski-Suomen konservatorioissa. isä Ilja Ostrovski puolestaan oli ooppera- ja orkesterikapellimestari. Pikkupojan haaveena oli ura lehtimiehenä, jolloin saisi matkustella ympäri maailmaa, mutta äiti antoi pojalleen viulun käteen. Hieman vastahakoisesti alkanut viulistin ura kuitenkin muuttui ajan kuluessa vakavaksi osaksi elämää: ”Viulu ei ole minulle työ, harrastus eikä palkkapäivän takia tehtävä homma – se on jotain paljon enemmän.” Kiovassa vuonna 1975 suoritetun viuludiplomin jälkeen opinnot jatkuivat Moskovan musiikkikorkeakoulussa professori Dimitrij Ciganovin johdolla. Diplomikokoelma karttui vielä kahdesti jatko-opintotutkinnoilla: ensin vuonna 1988 solistitutkinnolla Moskovan konservatoriossa ja tästä kolmen vuoden kuluttua jousikvartettitutkinnolla Gnesin-instituutissa yhdessä kuuluisan Borodin-jousikvartetin kanssa. Opiskelujen välillä Igor ehti toimia myös Valko-Venäjän valtion jousikvartetin ensiviulistina.

Suomi ei koskaan ollut Igorin mielessä unelmamaana, toisin kuin Amerikka emigranttisen väestöstä vuoksi. Äidin huonot muistot USA:sta ja toisaalta opettajakokemus Suolahden musiikkileireiltä käänsivät kuitenkin Igorin pään, ja vuonna 1991 kolmihenkinen perhe tuli Jyväskylään. Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuden seurauksena syöpäleikkaukseen joutuneen kahdeksan kuukauden ikäisen tyttärenkin oli parempi asua poissa Neuvostoliitosta. Alku Jyväskylässä oli hankala eikä vähiten kielitaidottomuuden takia. Kesken jääneen kielikurssin jälkeen suomi kuitenkin alkoi tarttua vähitellen television, lehtien ja kauppakäyntien lomassa.

Neuvostoliiton kaaduttua oli päätettävä, minkä maan kansalaiseksi ryhtyä. ”En halunnut kuitenkaan Ukrainan, Venäjän enkä Afrikan passia. Otin riskin, maksoin 1500 markkaa ja sain space passin.” Muukalaispassin turvin tuli eleltyä useampi vuosi, kunnes paras ystävä orkesterissa, Harri Forstén, kehotti hankkimaan Suomen kansalaisuuden. Hermostusta aiheuttanut kielitestikin meni lopulta mainiosti Harrin lähdettyä tueksi, ja Igorin saadessa valita keskustelun aiheeksi autot ja niiden varaosat. Näin vannoutuneesta automiehestä tuli Suomen kansalainen. Nyt 23 vuotta Suomessa asuneella Igorilla on allaan yhdestoista auto. Jo ennen ajokorttia hankittu ensimmäinen auto, Suzuki Alto, on saanut seuraajakseen mm. viisi Saabia (”Koska Harrillakin oli Saab ja koska kunnon suomalaismiehen elämään kuuluu omakotitalo, kolme lasta ja Saab. Minulta tosin puuttui kaksi ensin mainittua, mutta Saabin saatoin ostaa”), Audeja ja lopulta punainen Mercedes Benz Coupé – ”äitini mielestä maailman kaunein auto, mutta maanantaiauto mikä maanantaiauto. Aina kaputt”.

Autojen lisäksi Igor harrastaa uintia aina sopivan fiiliksen sattuessa. Ellei laiskotus aja syömään ravintolaan, Igorin keittiössä saattaa syntyä myös venäläistä ruokaa, ”mutta ei katkarapuja, hyi”. Kokeileva ruuanlaitto on myös Igorin alaa; yhdistämällä punaviini ja SodaStream tuloksena ei tosin ollut toivottua punaista samppanjaa, vaan isomman luokan keittiöremontti. Mutta Catellan ruokavalio, se onkin jo aivan eri tarina. ”Rouvan maku on omanlaisensa. Hän syö tiettyä ranskalaista purkkiruokaa, makkaroita, joka päivä kananpoikaa sekä mandariineja, persikoita ja viinirypäleitä”. Catella ja koirat ylipäätään ovatkin ehtymätön ilonaihe Igorille ja luonnollisuutensa vuoksi jopa parempia kumppaneita kuin toiset ihmiset. 

Ykkösviulun äänenjohtajalta löytyy kaksi lempisäveltäjää saman tien: Mozart ja Tšaikovski. ”Mozart sen takia, koska äitini voitti vuonna 1956 Mozart-kilpailun Salzburgissa. Tšaikovskissa puolestaan on heti ensimmäisestä tahdista alkaen aivan erityinen tuntu sekä soittajalla että yleisöllä. Olen erittäin tyytyväinen, että olen syntynyt samassa maassa kuin hän.” Muusikon elämä ei ole koskaan helppoa ja eri asemissa, kuten solistina, kamarimuusikkona tai orkesterisoittajana, täytyy aina omaksua uusia rooleja. ”Orkesterisoitossa harmittelen sitä, että omat individualistiset piirteet pitää heittää pois ja totella armeijamaista kuria noudattaen kapellimestaria. Ei voi tehdä musiikkia siten, kuin itsestä tuntuu hyvältä eikä tuoda esiin aina kaikkea oppimaansa. Mutta olen rauhallinen luonne ja tyytyväinen elämääni ja hyviin ihmisiin ympärilläni. Kunhan terveys on hyvä, kaikki on hyvin.”