Virpi Saraluoto, II viulu
Olen syntynyt ja kasvanut Jyväskylässä. Olisin halunnut aloittaa pianonsoiton isosiskoni jalanjäljissä, mutta viisas piano-opettaja ehdotti, että sisaruksilla olisi hyvä olla eri soittimet. Niin alkoi viulupolkuni viisivuotiaana Kaija Lehtosen oppilaana. Pienen vasta-alkajan kysymys “mitä se tarkoittaa, kun kättä väpisytetään?” johti siihen, että vibratoa alettiin harjoitella heti alkumetreillä – ja soittotaito tuntui muutenkin edistyvän. Hyvä niin, sillä ala-asteella sivuaineena kokeiltu pianonsoitto ei pidemmän päälle ottanut luonnistuakseen.
Kävin musiikkiluokat Cygnaeuksen ja Kesyn kouluissa. Murrosiässä moni luokkakaveri lopetti soittamisen, mutta oma harrastukseni jatkui intensiivisemmin. Yläasteen ja lukion ajan kuljin viikonloppuisin Helsingissä Sibelius-Akatemian Nuorisokoulutuksessa Sirpa Lannes-Tukiaisen opissa ja pääsin myös Géza ja Csaba Szilvayn johtamaan Helsingin Juniorijouset -orkesteriin. Sirpa oli ihana, lämmin, sopivan vaativa ja kaikin puolin kannustava “viuluäiti”. Géza ja samanhenkiset soittokaverit taas opettivat yhteisöllisyyden merkitystä ja toivat upeita kiertue-elämyksiä.
Pääsin ylioppilaaksi Kesyn lukiosta vuonna 1993 ja jatkoin opintojani Sibelius-Akatemiassa Sirpan ja myöhemmin hänen miehensä Seppo Tukiaisen johdolla. Olin Berliinissä vaihto-opiskelijana prof. Marianne Boettcherin opissa ja suoritin diplomitutkintoni Sibelius-Akatemiassa kevättalvella 2000.
Ensimmäisen vakituisen orkesteripaikkani ja sittemmin myös konserttimestarin toimen sain Vaasan kaupunginorkesterista. Vuonna 2001 sain paikan Sinfonia Lahdesta, jossa olin ollut jo opiskeluaikana sijaisena. Valmistuin musiikin maisteriksi ja osallistuin promootiojuhlallisuuksiin alkukesästä 2003.
Työskentelin Sinfonia Lahdessa yli 20 vuotta, ja olen tosi kiitollinen noista vuosista: sain soittaa taitavien kollegoiden kanssa Sibeliustalon upeassa akustiikassa isoja orkesteriteoksia, monipuolista ohjelmistoa, hyvää soittokuntoa ylläpitäviä ykkösviulustemmoja, paljon Sibeliusta ja taidokkaasti toteutettuja viihdekonsertteja sekä kokea lukuisia hienoja kiertueita mm. Keski-Euroopassa, Aasiassa ja Etelä-Amerikassa.
Kuitenkin viiskymppisen lähestyessä veri veti, lyhyempi mökkimatka houkutti ja sisäinen ääni kutsui... Niinpä harjoittelin vielä yhteen koesoittoon, ja vuonna 2022 sain paikan Jyväskylä Sinfoniasta. Työ 2. viulun vuorottelevana äänenjohtajana tarjoaa mukavaa vaihtelua, ja pienemmän orkesterin ohjelmisto on osin erilaista. Täällä pääsee soittamaan myös enemmän kamarimusiikkia, ja rakastamalleni vanhalle tanssimusiikille on löytynyt kanava salonkiorkesterin muodossa.
Yhdenlainen spiraalikierros täyttyi, kun tänne tullessani sain kollegakseni tärkeiden viuluopettajieni tyttären, Sari Tukiaisen. Orkesterissa on myös muita nuoruus- ja opiskeluajoilta tuttuja muusikoita. Työyhteisössä on positiivinen vire ja hyvä meininki, mikä toivottavasti myös kuuluu ja näkyy yhdessä musisoidessamme. Olen viihtynyt hyvin, saanut ihania ystäviä ja tunnen aidosti, että olen palannut kotiin.
Jyväskylä on upea kulttuurikaupunki. On ilo, että yleisö löytää tiensä meidän konsertteihimme ja seudun muiden toimijoiden taide-elämysten pariin. Ei puutu kuin se yksi asia: oikea, akustisesti soiva konserttisali! Äitini oli jo 1980-luvulla Jyväskylän Konserttitalon Tuki ry:n jäsen, ja on todella valitettavaa, ettei näin ihana kaupunki ole vieläkään vuosikymmenten kuluessa saanut suurta soivaa olohuonetta musiikista nauttivalle isolle, uskolliselle yleisölle. Jyväskylä ansaitsisi konserttitalonsa – ja sellainen palvelisi laajasti myös monia muita aloja ja keskisuomalaisia käyttäjiä.
Toivossa on hyvä elää; jospa kuitenkin saisin kokea uuden salin ihmeen vielä ennen kuin jään orkesterista eläkkeelle. :)
Perheemme intohimoinen harrastus on kansallislajimme pesäpallo, ja siihen täällä on olosuhteet ihan mukavasti kohdillaan. Muita vapaa-ajan nautintojani perhe-elämän ja koiralenkkien ohessa ovat käsityöt, sisustelu, viherkasvit, remonttihaaveilut, Teeleidin teet sekä mökkeily sielunmaisemassani Päijänteen rannalla.
